torstai 29. syyskuuta 2016

Piiloputeli teinille.

Kuinka vaikea on hankkia teinille synttärilahja. Siis jotain muuta kuin lahjakortti.
Minun paketissani kummitytölle oli juoksuhousut ja dödö. Tuoksuvalintani ruusu ei ehkä ollut se kaikkein nuorekkain, mutta ehkä hän kuitenkin luki rivien välistä sanoman. Kummitäti siis ujutti ovelasti alumiinittoman ja etyylialkoholittoman vaihtoehdon pöksyjen mukana pakettiin ilman paasauksia mahdollisista haittavaikutuksista ja epäilyttävistä ainesosista, joita löytyy lähes kaikista markettien dödöistä.

Entä mitä minä suihkuttelin teininä? FII:tä. Kuka muistaa? Oli ainakin keltaista, mustaa, oranssia ja pinkkiä. Keltainen oli lempparini, sitä ei aamulla kouluun lähtiessä säästelty saatika mietitty kemikaalikuormitusta.

Pakettikorttina toimii Hesburgerin pelikortti.
Ja mitäkö kuvassa on?
Kaksi norsua ihailee pimeässä kuutamoa. Tietenkin. 





perjantai 23. syyskuuta 2016

Kaveri teki pyörän sisäkumista.

Kaverini pyöräytti rupattelun tuoksinnassa minulle rannekorun pyörän sisäkumin suikaleesta. Ihan minun tyylinen koru. Tähän hän tarvitsi vain mattopuukon, napin, neulan ja langan. Kun ossoo, niin ossoo. Kiitos L.

Siskoni osti minulle viime kesänä Iittalan ison pyöreän vitriinin. Tässä on mainio pitää kaikki päivittäiset korut. Enään ei tarvitse etsiä pienen rasian mytystä oikeaa paria vaan korvikset löytyvät näppärästi. Nappikorvikset voi helposti painaa korkkiin kiinni. Tästä sainkin kivan tee-se-ite idean, jonka koitan muistaa jakaa täällä bloginkin puolella.



keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Ällötysväri vaan lisääntyy.

Ja vieläpä ihan omasta tahdostani. Ehkä tästä ruskeasta ja sen vaaleammista sävyistä on tullut sellainen mitä et voi peittää, korosta!- tyyppinen juttu. Toisaalta moni voi olla hyvinkin eri mieltä, mutta mielestäni ruskea jollain tapaa pehmentää mustavalkoisuutta. Seli seli.

//Vinkkejä/linkkejä otetaan vastaan mikäli joku siellä ruudun toisella puolella on maalannut keittiökalusteiden rungon, täällä muhii mielessä keittiön pieni pintaremppa//









lauantai 10. syyskuuta 2016

Minäminäminä- eikä kukaan muu.

Ai että, nyt iski melko vaikea paikka. Pitäisi kertoa itsestäni ja vieläpä kuvan kera. Minusta, siis ei sohvatyynyistä, kirpputorilöydöistä tai helpoista tuunauksista.

Vaikka melko suulas ja monessa jutussa mukana oleva tyyppi olenkin, tunnen edelleen ja varmasti koko blogini elinkaaren ajan suurta tarvetta pysytellä linssin toisella puolen minun oikean elämäni kanssa. Elelen toivekkaana illuusiossa, jossa olen edelleen täysin anonyymi kirjoitusvirheitä täynnä olevan blogini kanssa esimerkiksi oman paikkakuntani asukkaille. En tiedä onko näin.

Minä. 32v. äiti, vaimo, katuvalojen ja väenpaljouden ulottumattomissa. Blogijuttujen perusteella saattaa saada hyvin tiukkapipoisen kuvan paasatessani perinteistä, mitähän vittua-laulusta tai kulutushysteriasta. Teini-ikäinen kummityttöni sanoi minulle jokin aika sitten että sä olet kyllä niin rento äiti, joten en kai ihan karmea pirttihirmu kuitenkaan taida olla. Mieskään ei ole vielä valitellut, vaikka väännänkin itkua perjantaisin Suomiloven ääressä tai myötäelän Emmerdalen asukkaiden eloa.

Pukeudun mustaan, valkoiseen ja harmaaseen. Raitaan ja palloon. Enimmäkseen mustaan. Olen opetellut käyttämään myös sinisiä farkkuja. Neulakammoinen tatuoitu conversetyyppi, joka harvoin lämpenee millekään in-jutulle ja mikäli näin sattuu käymään ovat muut jo vaihtaneet farkkunsa leveisiin lahkeisiin. Lippiksien suorat lipat hämmentävät edelleen ja toivon vastarannan kiiskenä tatuointibuumin menevän ohi.

Tunnen suurta tekopyhyyttä kantaessani kaupasta ruokatunnilla lähes jokapäiväisen karjanlanpiirakkani kädessäni ilman pussia, mutta sorrun kerran viikossa valmissalaattiin, jossa on neljä kertaa enemmän muovia kuin salaattia ja kun sitä vihreää löytyisi vielä omalta kasvimaaltakin. Olen vaihtanut lähes kaikki mahdolliset pesuaineet ekologisiin vaihtoehtoihin, mutta värjään pitkän mustanruskean lettini pahimmilla myrkyillä mitä löytyy. Kuinka sentin maantienharmaa juurikasvu voi saada ihmisen kupolin näyttämään kaljulta? Joten värjäyskierteessä ollaan.

Suurinta tekopyhyyttä olisi väittää ettenkö olisi jonkin sortin materialisti, pidän kauniista esineistä ja tiloista. Sisustan edelleen pääosin mustavalkoisella, siitä huolimatta että se on niiiiin so last season. Pidän eri tyylilajeista; värikkäistä mummonmökeistä pelkistettyihin kivitaloihin ja pärekoreista metallihäkkyröihin.

Lempiaiheitani väitellä hyvässä hengessä on musiikki. Tykkään käydä keikoilla ja konserteissa, mutta jo kaveripiirissä vitsiksi tullut juttu on, että Sanna ei tanssi. Tosin en liiemmin välitä ns. tanssimusiikistakaan, joten se selittäneen sitä hiukan. Tyttäreni kanssa osaan hullutella ja viimeksi eilen näytin hänelle pannukintaat käsissäni parhaimmat muuvini Alvar Solerin Sofia biisin tahdissa.

Osaan nauraa itselleni, huumorini on melko kirjava ja itseironinen. Koko elämäni olen ollut alipainoinen rimppakinttu, joka rakastaa majoneesia, ketsuppia ja muita erilaisia kastikkeita. En ole oppinut syömään puuroja, olen kala-allergikko ja saatan syödä sipsien kera kolme purkkia tacodippiä. Jauhopeukaloa en omista ja usein leipomispinteestä minut pelastaakin äiti, sisko tai joku ystävistä.

Kuvassa minä tavallisena lauantaipäivänä kulahtaneissa leggareissa ja lemppari villasukissa (jotka on tehnyt taitava SatunNainen. Selfiet ovat vierasta maaperää ja minulla olikin työ saada kuvia, joissa en ole silmät kierossa/kiinni.

Ihan tuiki tavallinen pienen pitäjän tyttö, joka on hiffannut että onni löytyy arjesta ja läsnäolosta. Ei odotusmatkoista tai rikkaruohottomasta takapihasta. Finni otsassakaan ei aiheuta mittavia toimenpiteitä.



Haasteella minua muisti ehdoton Suomenkekseliäinbloggaridiyrouva  Satu-Johanna The Little Village- blogista.
Minä haluaisin kuulla lisää sinusta Ansu Vaiheissa-blogin takaa.

Jos olet bloggari ja luit tämän postauksen, HAASTAN SINUT mukaan kertomaan "Pienen palan ruudun takaa". Sana on vapaa ja saat itse päättää mitä kerrot! Haasta sinä sitten kenet haluat mukaan. Ja muistathan mainita minut (Satu-Johanna, The little village), joka tämän liikkeelle laittoi.


torstai 25. elokuuta 2016

Raivaajan heikoin lenkki.

Vaikka meillä tavarapaljous oli laitettu kuriin jo ennen Konmari-ilmiötä, tein vielä ennen töiden jatkumista kaappien tsekkauksen, sillä varasimme ystävän kanssa kirppispöydän.

Minä pidän kaappien siivoamisesta (enkä edes ole mikään siivousneurootikko), niin hullulta kuin se kuulostaakin. Olen jopa tehnyt muutaman "ammattijärjestelijä" keikan kodin ulkopuolella. Tulee hyvä fiilis, kun tavarapaljouden keskellä elänyt tyyppi huomaa kuinka vapauttava tunne tavarasta luopuminen on, kuinka paljon helpompaa siivoaminen (ja siihen ryhtyminen)jatkossa on ja komeron ovenkin voi aukaista ilman tavaroiden vyöryämistä lattialle.

En kuitenkaan ole ihan tiukimmasta päästä, sillä mielestäni kodissa pitää ja kuuluu olla niitä tärkeitä muisto/koriste-esineitä tai ihan mistä nyt vaan itselle hyvä mieli tulee, vaikka se olisi se jäätävä posliiniesine. Jokainen omalla tyylillä.

Mielestäni pääpointti ei ole tavaran karsiminen vaan järkevämpi kuluttaminen. Mielummin hankkii yhden hyvän kuin kymmenen sinnepäin. Kirpparilta ostaminen on huono tekosyy ehkä-tavaroille, johon itsekin silloin tällöin sorrun. 

Kävimme lasten kanssa heidän kirjakaappiaan lävitse. Lastenkirjaklassikot ovat muuten tämän raivaajan yksi heikko lenkki.

Koska vanhimman lapsen maailma on jo tovin pyörinyt enemmän Tylypahkassa kuin todellisessa maailmassa (ainakin siltä usein tuntuu), katselimme osan kirjoista pois. Barbien ja Hello Kittyjen poistumien eivät tuntuneet missään. Kasa Kristiina Louhen kirjoja, joissa seikkailee tutun niminen tyttö, sai minut kuitenkin hannaamaan.

Muistan kuinka molemminpuolisen äksyilyn ja riitelyn jälkeen luimme usein Ainon äiti on vihainen-kirjaa tai kuinka hän ihan pienen pienenä Aino ja tuhmat luistimet kirjan tietyn sivun kohdalla hoki titityy titityy. Näissä kaikissa on paljon hyviä muistoja.

Siellä ne kirjat ovat edelleen kirjahyllyssä. Kirjoista luopumisen takana taitaa olla vaikeus ja haikeus myöntää itselle, että minulla on jo melko iso tyttö.
 







maanantai 22. elokuuta 2016

Mitä olen dyykannut meille eniten?


Vanhojen pakastimien koreja. Meillä on pidetty näissä jo vuosia lapaset, pipot, rukkaset ja keräykseen menevät lehdet. Kuva ei anna todellisuutta esimerkiksi tämän korin oikeasta koosta. Tämä on todella korkea. Lehtiä mahtuu hirvittävästi ja on helppo kantaa lehtikeräykseen. On tämä ollut joskus aikoinaan lelukorinakin.

Moni sisutusjuttuja seuraava varmaan huomasikin, että nämähän muuten ovat melkein samanlaisia kuin ne jo tovin pinnalla olevat sisustuskorit (merkkejä mainitsematta) isommassa koossa :D

Paljon kestävämpi, ekologisempi ja minun makuuni jopa kauniimpi vaihtoehto kuin muoviset laatikot eteisen hyllyillä.

Tiedättekö, paikkakuntalainen ystäväni löysi jokin aika sitten roskiksesta String-hyllyn. Sellaisen Pocketista hieman isomman mallin, lucky you! (Samaisesta roskalaatikosta, josta minä löysin aikoinaan sohvapöydän, klik!)





maanantai 15. elokuuta 2016

Konkurssin innoittama tuunaus.


Innoittama on ehkä väärä sana. Sanoisinko pakon edessä tuunattu. Tilasin Anttilan alennusmyynneistä pöytävalaisimen liian jouluisen(?) tilalle. Valaisimen puunvärin ja valkoisen johdon kombo ei miellyttänyt, mutta parasta tässä maanantaikappaleessa on se, että valaisimen lasikupu on liian iso jalkaan. Kuvun tulisi mennä puuosassa olevaan uraan, nyt jäi keikkumaan nipin napin puuosan päälle. No minäpä ihmettelin pari päivää kun asiakaspalvelusta ei vastata sähköpostiviesteihini ja pian olikin uutisissa tieto konkurssista.
Sain sentään (viallisen) tuotteeni eikä käynyt niin kuin monelle muulle.

Maalasin puuosan valkoiseksi ja junttasin pikaliimalla kuvun jalkaan kiinni. Pikaliimattuani harmittelin, että olisikin pitänyt yrittää tehdä sellainen betonimainen Leimu- tyyppinen ratkaisu.

Syksyä ilmassa, tykkään.